Minne häviävät huomiot

Tässä kulttuurisa aikuisia ei ymmärretään oikealla tavalla. Jää huomiotta ihmisessa puolia, jotka ovat mukanaan syntyessään ja eivät poistu minnekään kasvattaessaan aikuiseksi, vaan muuttavat muotoaan. Se on huomio, välittäminen ja riippuvaisuuden kohtia. Avuton vauva on riippuvainen äidin ruokimisesta, huolenpidosta ja hellyydestä.
Jos aikuisessa havaitaan huomion kaipausta toisilta, niin usein sitä pidetään vastenmielistä. Hyvänen aika et ole enää imevä vauva, mitä nyt sinua vaivaa, menee tiehesi!?
Mielestäni lapsilla ylipäätään Suomi on kuin paratiisi epätäydillisessä maailmassa. Lasta kohdellaan hienosti ja hellävaraisesti. Lasta ymmärretään. Äiti puhuu lapsen kanssa ääneen selvää Suomen kieltä. Vanhemmat ja erityisesti äiti kuunntele lastaan ja vastataan heidän kysymyksiin kärsivällisesti.
Yhteiskunnassa yleisöllä tasolla sinusta välitetään lähes kahdenkymmenen ikärajan saakka. Ennen kun täytät kahdenkymmenenneljän sinun on oltava täysiaikuinen ja itsenäinen, mitä tarkoitetaan totaalinen riippuumaton toisista. Sitä eteenpäin niin itsenäinen että jopa kerran vuodessa tapaaminen saatta tuntua rasittavalta.
Kummallinen käänne kansan luonteessa. Jokainen kampailee oman sisäisten tunteiden kanssa ja pelko siitä jotten paljasta. Jos joku ilmentää jotain tunne kivuista sitten hänet pidetään heikona ja saatta entistä enemmän jäädä yksinäseksi. Toinen pelonaihe on se että jos toiselta saa henkistä tukea seuraavaksi jään hänelle velkaa vastapalvelua.
Muistan joskus joku Suomalainen tyttö kertoi minulle "sisäisesta vauvasta". Juuri se puoli jokaisessa ihmisessa on, jonka ei tyydyttää rahaa eikä työpaikkaa vaan muilta ihmisilta ymmärrystä ja aito kiinnostuksen osoittamista.